NÄYTTELIJÄN TYÖ

NÄYTTELIJÄN TYÖ

Elina Keinonen on 28-vuotias Helsinkiläinen ammattinäyttelijä. Hän on näytellyt hyvin erilaisissa rooleissa teatterissa, elokuvissa ja televisiossa. 7-vuotiaana Keinonen päätyi tv-sarjaan avustajaksi ja on siitä lähtien puskenut itseään alalle. Keinonen oli yksi niistä 0,9 % Teatterikorkeaan pyrkijöistä, jotka pääsivät sisään kesällä 2009. Hän valmistui teatteritaiteen maisteriksi 2014.

Hakuprosessi

Keinonen pyrki Teatterikorkeakouluun ensin kaksi kertaa, kolmannella kerralla hän pääsi sisään. Välivuodet hän vietti harrastuksensa parissa Lahden kansanopistossa, Kellariteatterissa sekä Ylioppilasteatterissa. Teatterikorkean pääsykokeissa tehtävinä oli mm. laulaa, tanssia, improvisoida, näytellä tekstiä, olla omana itsenään ja olla jonain muuna. Keinonen kertoo, että kolmannella kerralla uskalsi olla täysin auki ja oma itsensä. “Olin rohkeampi kuin aiempina kertoina. Se oli varmaan se konkreettisin ero.”

Hakuprosessiin liittyy paljon huhuja ja juoruja. Muun muassa hakijoiden nöyryyttämisestä on ollut liikkeellä tarinoita kautta aikojen. Keinonen tyrmää nämä huhut. “Ainakaan minun aikanani ei ole ikinä tapahtunut mitään kiusaamista. Olen ollut itsekin opiskeluaikoinani pääsykokeissa marsuna eli toiminut vastanäyttelijänä hakijoille, enkä koskaan nähnyt tapahtuvan mitään sen kaltaista. Kaikki raatilaiset ovat aina olleet kannustavia ja hyvällä meiningillä mukana. Pääsykokeissa kaikkia jännittää ihan hirveästi. Jännitys on aivan valtava, se on käsinkosketeltavaa, kuin veitsellä voisi leikata. Hakijoista ei saa mitään irti, jos heitä rääkätään tai nöyryytetään. Tarkoitus on kuitenkin saada kaikista parhaat palat, että nähdään, onko potentiaalia vai ei.”

Ammatillinen kasvu

Opiskelun aikana Keinosen suhtautuminen näyttelemiseen vakavoitui ja hän kertoi, että suurimmat haasteet ja vaikeudet liittyivät pitkälti suhteesta omaan itseensä. “Joitain asioita jännitti liikaa tai ajatteli ihan turhaan, että mun pitää jotenkin suoriutua tästä tai olla tässä tosi hyvä. Koko koulutus kuitenkin perustuu siihen, että välillä onnistuu ja välillä ei, mutta pääasia, että tekee täysillä.“ Keinoselle helpointa opiskelujen aikana oli saada kiinni siitä, kuinka tärkeää näyttelijän työ hänelle itselleen on, ja koulussa ollessaan myös ymmärsi, kuinka tärkeää on tehdä hyvin. “Siinä samalla sai myös kokemuksen siitä, kuinka ihanaa on, että on olemassa ihmisiä, joille tämä on yhtä tärkeää kuin mulle. Heittäytyminen on mulle ollut myös aina helppoa sekä ryhmässä oleminen ja teke- minen. Niin ja tunne siitä, ettei kukaan ole yksin, se on tärkeää!”

Keinosen mukaan opiskelijoille on hyvin tärkeää, että opettajina toimii hyvin menestyneitä näyttelijäkuvia. Hänen opiskeluaikanaan professoreina toimivat Vesa Vierikkö sekä Kati Outinen, Keinonen kuvaili heitä hyvin ihmisläheisiksi sekä kannustaviksi. “Vesa ja Kati oli meidän proffia. Kari Pekka Toivonen ja Tiina Pirhonen oli meidän lehtoreita. Oli hienoa, kun kaikki toivat omia näkemyksiään esille. He osasivat olla jokaiselle opiskelijalle oikeanlainen tuki. He kaikki ovat hyvin jalat maassa -tyyppisiä henkilöitä ja pyrkivät olemaan myös oppilaiden kanssa samalla tasolla.”

Oliko Teakilla kilpailua?

“Yleensä, kun ihmisiltä kysytään tätä, niin vastaus on ei, mutta todellisuudessa kyllä sitä on. Suurin osa, joka Teakiin pääsee, on haaveillut siitä aina. He ovat hakeneet monta kertaa ja sitten, kun vihdoin pääsevät sisään, ruvetaan kilpailemaan vähäisistä töistä, eli tottakai siellä on kilpailua.“ Keinonen pitää kuitenkin hyvin tärkeänä pohtia, miten kilpailuun suhtautuu. Hänen mukaansa se ratkaisee hyvin pitkälti sen, kuinka koulussa pärjää. “Jos joku tyyppi vie roolin sun nenän edestä, niin on parempi pyrkiä ajattelemaan, että tuo ihminen ei saanut tuota työtä siksi, että hän olisi parempi kuin sinä, vaan koska oli mahdollisesti juuri oikea tyyppi siihen juttuun ja sä oot oikea johonkin toiseen juttuun.“

Keinosen mielestä kilpailu Teakilla näkyi kuitenkin loppupeleissä eniten sellaisissa asioissa, kuten kuka osaa parhaiten voltin tai kuperkeikan. “Ne on enemmän semmosia konkreettisia asioita. Taiteessa ei oikein voi kilpailla mun mielestä, jokainen on omanlaisensa ja siitä tulee parasta jälkeä. Parasta näyttelijän juttua ei ole olemassakaan. Teatterin tekemisessä on myös hyvin vaikea kilpailla, sillä ei ole olemassa parempia tai huonompia näyttelijöitä.“

Työn luonne

Keinonen kertoo työskennelleensä opintojen aikana mm. puhelinvaihteessa, tarjoilijana, Stockmannilla ja kaupassa niinä aikoina kun oman alan töitä ei ole ollut. “Ne on aina ollut enemmän ja vähemmän menestyksellisiä. Yleensä mä oon vaan joutunut lähtemään, koska mulle on tarjottu oman alan töitä. Monta kertaa mulle on käynyt opiskeluaikoina niin, että mä olen mennyt muihin töihin, kun ei ole juuri sillä hetkellä ollut oman alan töitä. Pari viikkoa sen jälkeen mulle on soitettu, että ´tuutko tekeen yhden jutun?´ ja oon taas siinä tilanteessa että mun pitää irtisanoutua, jotta mä voin mennä tekemään mun omaa työtä. Olen joutunut usein ikävään tilanteeseen, jossa olen joutunut valitsemaan olenko käytettävissä ns. oman alani töissä vai muualla. Tällä alalla kun jokainen työ on ikäänkuin näyttö ja mahdollisuus saada lisää oman alan töitä. Sitten on vaan joutunut irtisanoutumaan kun ei kahta maailmaa saa sovitettua yhteen.”

Miksi teet mitä teet?

“Tämä on varmaan se kohta, jossa romahdan ja alan huutamaan ´Miks?! Miks mä teen tätä!´ Keinonen naurahtaa. Todellisuus on se että mä en tiedä miksi mä teen tätä, mulla ei oo mitään hajua. Paras vastaus, jonka tähän keksin on varmaan niinkin tylsä, että mä vaan tykkään niin hirveästi näytellä.” Hän kertoo pitävänsä tarinan kertomisesta, leikkimisestä, siitä kun saa olla joku toinen. “Mä tiedän, tosi kliseistä, mutta se on se mihin mä aina palaan. Mä vaan tykkään tästä jutusta niin paljon. Tämä on ihan mieletön maailma, kun kaikki on mahdollista ja saa tehdä. Tämä on vähän niin kuin ikuisen lapsen elämää, aina vaan leikitään.

Omat jutut

Yleensä näyttelijät joutuvat tekemään koulutuksen aikana valinnan, meneekö freelanceriksi vai jääkö kiinnitykselle. Se on Elinan mukaan suurin päätös, jonka opiskelija joutuu tekemään. Elina ei kuitenkaan tiennyt vielä koulussa mitä haluaa. Se selkiytyi hänelle vasta valmistumisen kynnyksellä. “Oon aina halunnut tehdä erilaisia juttuja, kuten leffaa, tv-sarjaa, teatteria sekä hyvin erilaisia rooleja. Onnekseni koulussa sain myös tehdä paljon erilaisia juttuja ja se on jatkunut samalla tavalla valmistumisen jälkeenkin. Kaapparissa mä olin lentoemäntä ja Love Recordissa taiteilija eli tosi erilaista kamaa. Se on inspiroivaa. Koulun aikana mä en koskaan tehnyt kuunnelmaa, nyt mä teen. Mä tykkään freelancerina siitä, että on tavallaan koko ajan vapaa ja voi tehdä erilaisia juttuja ja vaikuttaa siihen mitä teen, miksi ja kenen kanssa.“

Koulun antaman turvan jälkeen työn tekeminen on keinosen mielestä ollut hyvin erilaista ja opiskelijoiden on pitänyt myös enemmän itse luoda työtä itselleen. Elinalle kuitenkin tärkein asia, joka Teatterikorkeakoulusta jäi käteen oli työkalut. “Teakista sain hyvin konkreettisia keinoja tehdä tätä työtä, kuten keinoja tilanteisiin ´Mitä teen jos en saa kontaktia vastanäyttelijään?´ tai ´Miten saan ylläpidettyä intensiteettiä roolissa´ tai vaikka ´Miten heittäytyä hetkeen.´ Nämä ei ole mitään itsestäänselviä juttuja. Vaikka koulussa kaikki ovat innoissaan ja tarmoa täynnä, kentällä todellisuus ei aina ole sama. Siellä on hyvin erityyppisiä ihmisiä ja hyvin erilaisista taustoista. Haasteena työkentällä onkin se, miten saan toteutettua sitä näyttelijäntyötä, mikä on mulle tärkeää, niissä olosuhteissa, mitkä mulle kulloinkin annetaan. Joissain leffoissa saattaa olla, ettei ehditä harjoitella ollenkaan, joutuu todella nopealla tahdilla omaksumaan asioita ja päättämään, miten sen vetää, niihin oon saanut keinoja. Etten mene lukkoon ajatukseen: ´Mä en voi tehdä, kun en mä tiedä, mitä mun pitäisi tehdä.´ Se on ollut todella tärkeää ja hyvää. Nykyään, kun mä teen töitä, niin jatkuvasti tulee mieleen käsiteltyjä asioita koulusta ”Ainiin, tästä ne puhui siellä ja hei, nyt mä osaan tämänkin!”

Tärkeimmät työt

Elinan tärkeimmät työt, jotka hän on uransa aikana tähän mennessä tehnyt, liittyvät lukioaikaan sekä Teakin jälkeiseen vuoden kiinnitykseen Tampereen teatteriin. “Tein lukiossa draamadiplomin, joka oli käsikirjoitettu pienellä porukalla, se oli myös itse ohjattu ja näytelty. Vaikka taitojen perusteella se ei ollut ollenkaan sillä tasolla, kuin nykyään, siihen liittyi jotakin, joka on mulle ollut aina tärkeää. Me tehtiin yhdessä ja parasta mahdollista lähtökohtaa kohti ja kuitenkin pidettiin hauskaa, eikä vaan hikoiltu paperin äärellä. Meillä oli koko ajan hyvä fiilis sitä tehdessä. Jos täytyy valita paras rooli ammattikentällä, niin se oli varmaankin Tarpeettomissa ihmisissä Tampereen teatterissa. Siinä sain itsestäni jonkin uuden puolen esiin ja sitä oli tosi kiva esittää. Ihmiset myös tykkäsivät ja se on aina hauskaa. Ettei tarvitse tyhjille katsomoille tehdä.”

Hävettääkö koskaan näyttämöllä?

“Mulle on tärkeää se, että joka kerta pyrin aina olemaan paras mahdollinen vastanäyttelijä kollegalleni. Näyttelijänä joudun jatkuvasti tavallaan ´häpäisemään´ itseni, joten enää en koe oikein missään tilanteessa oikeasti häpeäväni. Se on sellainen piirre, joka on siirtynyt siviiliminääni, jotenkin en enää ajattele häpeää. Mulle tapahtuu paljonkin ´noloja´ juttuja mutta oon oppinut nauramaan niille. Näyttämöllä sellainen salainen sääntö on, että kun hävettää eniten, sitten homma toimii hyvin. Tää voi olla vaikea ajatus mutta yksinkertaistettuna: “Näyttämöllä pitää mennä kohti sitä häpeän tunnetta.”